Hyvä Pasi. Olet sinä fiksu mies, kun lähes aina ollaan samaa mieltä :) Tämän kirjoituksen allekirjoitan sataprosenttisesti. Toivon, että tästä tulisi myös puolueen kanta, kun se joskus muodostetaan. Harmittaa puoluekokouksen päätös jättää asia auki. Oma esitykseni kaatui monissa muissakin äänestyksissä, mutta tämän kaatuminen jäi kaivelemaan eniten.

Terve Pasi

Keskustelu presidentin valtaoikeuksista pyörii tosiaan valitettavan pinnallisella tasolla, tosin kumpaankin suuntaan.

Taustalla on aina kulloinenkin valtapolitiikka ja ikuinen pro-Kekkos, anti-Kekkos -väittely. On ihan totta että presidentin vaalitapa tai äänestysprosentit eri vaaleissa eivät välttämättä ole järjestelmän kannalta kovinkaan olennaisia argumentteja, mutta yhtä ohuella pohjalla on lähteä siitä että parlamentarismi on jotenkin itseisarvollisesti tai lähtökohtaisesti paras tai ainoa tapa toteuttaa demokratiaa.

Peruskysymys mielestäni on se kumpi järjestelmää paremmin palvelee demokratiaa, vallan (kolmi)jakoon perustuva vai enemmistöparlamentaristinen.

Eri valtio-oppineet ovat keskustelussa käyttäneet tavoiteltavina esikuvina vähintäänkin hämärtäviä käsitteitä kuten "moderni länsimainen parlamentarismi" tai "normaali eurooppalainen parlamentarismi"
Eivätkö siis esimerkiksi Yhdysvallat tai Ranska ole demokraattisia tai moderneja länsimaita? On tietysti totta, että useimmissa Euroopan maissa on parlamentaristinen järjestelmä, harvoissa kuitenkaan puhdasoppista. Muualla maailmassa tilanne on jo kokonaan toinen.

Mielenkiintoista tämä keskustelu on juuri vallan keskittymisen kannalta, jota kaiketi pidetään negatiivisena asiana. Asiantuntijat väittävät että parlamentarismi automaattisesti ratkaisee tämän ongelman.

Enemmistöparlamentarismi on puhdasoppisena enemmistön diktatuuria, kaikki valta jaetaan yksissä vaaleissa, ja jos yksi ryhmä saa enemmistön, se periaatteessa tekee mitä tahtoo ja oppositioon jääneiden kansalaisten mielipiteillä ei ole mitään merkitystä. Ryhmän sisäiset asetelmat puolestaan määräävät sen, kuinka paljon valtaa yksittäisellä henkilöllä (puolueen puheenjohtaja, pääministeri) voi olla.

Perinteisen vallan kolmijaon mukaan valta taas jaetaan erillisille insituutioille jotka valitaan eri vaaleissa eri aikaan, mikä tasapainottaa yhteiskunnallista vallankäyttöä ja poliittisten voimasuhteiden muutoksia. Yleensä eri valtainstituutioilla on mahdollisuus kontrolloida toisiaan ja ne myös tavallaan pakotetaan toimimaan yhteistyössä keskenään. Tämän kaiken tarkoitus on nimenomaan estää vallan keskittyminen yhdelle henkilölle tai ryhmälle ja varmistaa osaltaan myös joissakin yksittäisissä vaaleissa vähemmistöön jääneiden kansalaisten vaikutusmahdollisuudet.
Tuomiovalta on molemmissa yleensä erotettu (paitsi Suomessa perustuslakivaliokunta) mutta parlamentaristisessa järjestelmässä lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta kuuluvat molemmat parlamentille, suoraan ja luottamuksen varassa toimivan hallituksen kautta.
Ensinmainitusta selkein esimerkki on Britannia, jälkimmäisestä Yhdysvallat. Jos vallan keskittymisestä puhutaan, niin Englannin pääministeri on vahvimpia poliittisia johtajia demokraattisissa maissa, mikäli omaa vahvan aseman omassa puolueessaan. Järjestää vaalit koska haluaa, jos haluaa. Käytännössä brittiläinen demokratia perustuu herrasmiessopimukseen, mikä on tietysti ihailtavaa, mutta ei välttämättä toimi joka paikassa. Enemmistövaalijärjestelmä vielä mahdollistaa sen, että puolue voi saada kaiken vallan, vaikkei saisikaan suhteellisesti kovin suurta osaa äänistä.
Yhdysvaltojen presidentti taas ehkä vaikuttaa ulospäin vahvemmalta kuin onkaan. Jos kongressi haraa vastaan ja korkein oikeuskaan ei oikein symppaa, käy presidentin vallankäyttö varsinkin sisäpolitiikassa hankalaksi.

Suomessa tilanne on ollut sikäli poikkeuksellinen, että vanhassa hallitusmuodossa lähdettiin parlamentarismista (korkein valta eduskunnalla), mutta kuitenkin poliittishistoriallisista syistä säädettiin presidentille poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet.
Jopa niin laajat, että presidentin oli halutessaan mahdollista puuttua lainsäädäntövaltaan. (eduskunnan hajotusoikeus, veto-oikeus lainsäädännössä..) Hallitus seisoi aina kahdella jalalla, sekä presidentin, että eduskunnan luottamuksen varassa. 1970-luvulla poikkeuksellinen presidentti ja poikkeukselliset olosuhteet johtivat siihen että presidentti käytti parlamenttia keppihevosenaan ja valitutti itsensä uudelleen poikkeuslailla.

Tästä viisastuneena on nyt sitten alettu noita valtaoikeuksia karsia. Nykyisessä perustuslaissa presidentin valtaoikeudet rajoittuvat lähinnä ulkopolitiikkaan, ja siinäkin edellytetään yhteistoimintaa valtioneuvoston kanssa. Suurissa kysymyksissä tämä paljon parjattu yhteistoimintavelvoite ei mielestäni ole demokratian kannalta ollenkaan huono asia. Ongelma on lähinnä velvoitteen muotoilu. Tarkoittaako se ristiriitatilanteessa sitä että presidentti sanoo viimeisen sanan, vai sitä että kummallakin on veto-oikeus?
Käytännössä ulkoasiainhallinto on kasvanut ja monimutkaistunut niin paljon Kekkosen ajoista, että presidentin valtaoikeudet pakostakin rajoittuvat lähinnä suuriin kysymyksiin ja niissäkin lähinnä veto-oikeuteen.

Poliittinen vastuu on taas oma asiansa. Presidentti ei ole virassaan poliittisessa vastuussa, hallitus on, kansanedustajat taas eivät (kuten hyvin tiedetään :) Ja kun mennään korulauseista käytäntöön saattaakin olla niin että hallituspuolueen kansanedustaja on pikemminkin vastuussa puolueensa puheenjohtajalle (joka on ministeri) kuin toisinpäin.
Suomen kolmipuoluejärjestelmä sinänsä tasapainottaa vallankäyttöä, valta jakaantuu aina vähintään kahden eri puolueen puheenjohtajalle ja toistaiseksi vielä erillissä vaaleissa valitulle presidentille.
En tiedä lisääntyykö demokratia jos tästä napataan yksi pois? Todellisuus ei ole näin mustavalkoista, valtaa käyttää moni muukin, mutta periaatteestahan tätä keskustelua lähinnä käydään.

Sitten on vielä oma filosofiansa se, onko jossain tilanteessa parempi että valtaa käyttää joku jonka ei tarvitse äänestäjiä kuunnella. Ajatus on tietysti epädemokraattinen ja poliittisesti epäkorrekti, mutta historiasta voidaan kenties tästäkin esimerkkejä löytää.

Kiitos Niklas mainiosta analyysista. Tartun heti tuohon viimeiseen kappaleeseesi.

Kyllä, voisin ehkä jopa sanoa, että useimmissa tilanteissa on parempi, ettei vallankäyttäjän tarvitse kuunnella äänestäjiä. Teoriassa. Valistunut diktatuuri on kaunein ja paras hallintomuoto ikinä. Teoriassa.

Mutta kuten Suomessakin on ihan viime viikkojenkin aikana nähty, vallalla on tapana turmella ja tähän ominaisuuteen kaikki diktatuurihahmotelmat kaatuvatkin.

Kekkos-väittelyyn en mielelläni ota tässä yhteydessä osaa, koska se ei mielestäni ole relevanttia. Tekstissäni mainitsen aiheesta lähinnä kirjoituksen kohde mielessäni.

Valtapolitiikan kannalta nyt käytävä keskustelu on vähintäänkin omituista. Kokoomus haluaa vähentää presidentin valtaa samalla kun se voittaisi nyt käytävän vaalin mennen tullen, ja demarit haluavat vahvan presidentin, eikä Putkonen ole ainakaan vielä tuonut esiin sellaista nimeä, joka Niinistön voittaisi. Yritä siinä sitten analysoida keskustelua valtapolitiikan kannalta.

Noh, sitten varsinaiseen aiheeseen. Olet aivan oikeassa, että sinänsä varsin demokraattinen parlamentarismi voi johtaa hyvin absurdiin vallan keskittymiseen. Kansanedustaja on vastuussa ministerille eikä päinvastoin, juuri näin.

Mutta onhan kuitenkin niin, että jos järjestelmää käytetään huonosti tai väärin, ei se välttämättä tarkoita, että järjestelmä olisi huono. Parlamentaarisessa demokratiassa parlamentilla on aina mahdollisuus potkia hallitus pihalle. Tätä mahdollisuutta ei vie pois se, että suurten puolueiden puheenjohtajista on tehty korostetun suuria johtajia ja hallituspuolueiden kansanedustajista napin painajia.

Lisääntyykö demokratia jos presidentti napataan pelistä pois?

Vaikea sanoa demokratian lisääntymisestä, mutta yksi turha nappula pelistä silloin putoaa.

Ensinnäkin. Vaalikeskusteluista ja äänestysperusteista päätellen presidentti valitaan Suomessa hoitamaan sellaisia tehtäviä, joiden kanssa presidentillä ei ole mitään tekemistä. Eläkkeet eivät nouse euron euroa, vaikka itse Niklas Holmberg valittaisiin presidentiksi.

Toiseksi. Väitän, että TP ei ole sellainen "tasapainottava tekijä" vallankäytössä, mitä väitetään. Miten voisikaan olla? Jos kansa valitsee eduskuntaan 200 rötösherraa, niin ei presidentillä siinä ole sanomista, kun yhteiskuntaa uudistetaan. Mitä ulkopolitiikkaan tulee, kuka tietää mitä tapahtuu, kun hallitus ja presidentti ovat eri mieltä? Kummallakin ei voi olla veto-oikeutta, silloinhan voimme joutua tilanteeseen, jossa Suomi ei tee ulkopolitiikassaan yhtään mitään, kun TP ja hallitus riitelevät.

Sanoisin, että kiistatilanteessa hallitus pitää seuraavan ulkopolitiikan palaverinsa itse, ja presidentti saa rauhassa availla asuntomessuja.

Keskustelua käydään periaatteellisella tasolla ja siksi myös argumenttien tulee olla periaatteellisia. Periaatteessa edustuksellinen ja parlamentaarinen demokratia on (valistuneen diktatuurin jälkeen) paras tapa järjestää vallankäyttö, koska sen myötä valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä.

Kysytäänpä vielä: kuka erottaa presidentin?